Uuden äärellä
1970-luvun puolivälissä Karjalan Lohi menestyi tasaisesti. Eskon ammatillinen kunnianhimo ei kuitenkaan ollut vielä tyydyttynyt. Lisäksi poikaslaitoksia oli tullut lisää ja ajoittaiset markkinointiongelmat oireilivat lähestyvää markkinoiden tukkeutumista. Eskon päässä iti edelleen ajatus siitä, millainen todella hyvä kalalaitos olisi. Esko tiesi jo kokemuksesta, millainen urakka haaveen toteuttamisessa olisi. Siitä huolimatta pojat Timo ja Kimmo saattoivat saunareissulla kuulla isän tuumiskeluja – vieläkö sitä kerran.
Vuosien kuluessa Eskolle oli muodostunut selkeä kuva tulevaisuuden laitostyypistä. Se olisi aidattu runsasvirtaiseen salmeen tai lahteen. Vesialue olisi niin laaja, että kalat voisivat uida siinä esteettä, jolloin niiden liha pysyisi kiinteänä ja vältettäisiin stressistä sekä huonosta hygieniasta johtuvien tautien puhkeamista.
Niin alkoi etsintä. Ympäri Suomea ulottuvilla työ- ja vapaa-ajanmatkoilla Eskolle oli kertynyt karttoja auton sivutaskuihin ja hansikaslokeroon. Esko etsi kartan perusteella kohteita ja paikan päälle mentiin, jos vesialue vaikutti lupaavalta. Työ muistutti neulan etsimistä heinäsuovasta: moni lupaavalta vaikuttanut alue osoittautui lähemmin tarkasteltuna sopimattomaksi. Myös paikalliset omistussuhteet olivat usein esteenä kalalaitoksen perustamiselle.
Puumala
Eräällä matkoistaan 1970-luvun alussa Esko sattui törmäämään Puumalan elinkeinoasiamieheen. Kuullessaan, että Esko etsi paikkaa sopivalle kala-alan yritykselle, tämä alkoi houkutella kokenutta yrittäjää Puumalaan: paikkakunnalla oli vastikään lopettanut toimintansa meijeri, joten paikalle olisi mahdollista perustaa kalanjalostuslaitos. Vaikkei Esko jalostuslaitosta etsinytkään, saattoi paikkakunnalla silti pyörähtää.
Puumalaan saavuttuaan Esko löysi kartalta mielenkiintoisen paikan Vehkotaipaleen saariryhmässä. Hän havaitsi heti, että ryhmän kaksi saarta ja luoto muodostaisivat oivallisen kohteen panssaroidun verkkoaidan rakentamiselle. Lisäksi paikalla oli kova virtaus, koska kaikki pohjoisen Saimaan vedet puristuivat siinä alempana olevaan Osmonaskeleen kapeikkoon. Syvyyttäkin oli riittävästi, parhaimmillaan yhdeksän metriä ja kasvatusaitauksen pinta-alaksi saisi noin kolme hehtaaria. Saimaan vesi oli Puumalan seudulla tunnetusti puhdasta ja vähäravinteista – juuri sopivaa kirjolohelle. Mitä enemmän Esko paikkaa tutki, sitä mainiommalta se alkoi tuntua. Paikka oli ihanteellinen uudelle, omalle yritykselle.
Puumalan seurakunta omisti kyseisen maa-alueen, joten seuraavaksi Eskon askel suuntautui seurakunnan taloustoimistoon. Talouspäällikkö Lassi Saastamoisen positiivinen kanta oli pienoinen yllätys, sillä seurakunta ei yleensä paljon rantoja myynyt tai vuokrannut.
Esko sai muutoin varautuneen ja kaksijakoisen vastaanoton paikkakunnalla. Uutta elinkeinoa ja yrittäjää kohtaan suhtauduttiin aluksi perisuomalaisen epäilevästi, ja muutamat vaikutusvaltaiset paikkakuntalaiset vastustivat hanketta vedoten laitoksen aiheuttamaan vesistökuormitukseen. Nämä henkilöt tosin tunnustivat myöhemmin olleensa väärässä.
Vuokrasopimus seurakunnan kanssa saatiin kuitenkin pian aikaan. Byrokratian rattaat jauhoivat hitaammin: lausuntoja, kirjelmiä ja erilaisia selvityksiä läheteltiin ja lopulta tuutista tippui vesioikeuden antama toimintalupa, jonka lopussa luki tärkein lause: Voimassa toistaiseksi. Puumalan Lohi oli syntynyt.
